Menin ja puhuin ja olin puhumatta. Epäröin ja katsoin ja olin katsomatta. Kuiskin ja uskalsin ja olin uskaltamatta. Lähes toista tuntia vierähti, en oikein tiedä mitä ajatella. Olen kuulemma surumielinen.
Ihanaa ja mukavaa ja avartavaa. Suruisaa ja kamalaa ja turhaa. Kivaa ja hassua ja tarpeellista. Ahdistavaa ja hirveää ja tekee pahaa. Tarvitsen, en tarvitse. Haluan, en halua. Uskallan, en uskalla. Auttaa, no ei auta.
Painoindeksi? Mitä väliä, normaali se on.
Painokontrollit? Enpä koe aiheelliseksi.
Rupajamaan ties minne kriisipaikkoihin? Ei kiitos.
Mitä olen syönyt tänään? En mitään.
Vittumainen katse. Ääliö. Olosuhteiden pakosta, kyllähän minä nyt muuten. Kaikki lähtivät, minut jätettiin yksin, en uskaltanut, ei kai sitä nyt yksin voi. Onko välttämätöntä olla niin vakavamielinen?
Ihana ihminen se oli silti, hyväähän hän vain tarkoitti. Tuntuu vain, ettei käsitä minua tai ajatusmaailmaani laisinkaan, mutta ehkä mielenmyllerrykseni avautuvat hänelle vielä joskus hitusen lisää - ensi viikolla uusi tapaaminen.
Söin paljon, tai normaalisti olettaisin, tuon jälkeen - ei se paino niin radikaalisti muuttunut suuntaan eikä toiseen, en ymmärrä mitä oikein hätäilen. Ei se syöminen loppujen lopuksi nyt niin kamalaa ole.
En osaa ajatella, en tiedä. Ärsyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti