Kouluilu kiinnostaisi, mutta toisaalta taas ei. Tänään otin kaiken ja kaikkien ilmeet, eleet, sanomiset ja ties minkä henkilökohtaisena hyökkäyksenä sekopäisiä ajatuksiani vastaan. Käsiteltiin tunnilla asioita, joita en tahtoisi kuvitella mielessäni sen suuremmin. Oli suorastaan raastavaa, jos rehellisiä ollaan. Sydäntä kivisti ja kurkkua kuristi, kuin paniikinomainen itku ja sisälmyksiä mylvivä ahdistus olisivat olleet tuloillaan, muttei niitä näkynyt eikä kuulunut. Surullista sinänsä - en osaa enää ilmaista aitoja, oikeita tunteitani.
Penkillä istuminen oli tänään suhteellisen haastavaa. Koin olevani epämääräisen suurikokoinen istuakseni, opiskellakseni, ollakseni. Kymmenistä asennoista mikään ei kelvannut - joka kerta jokin paikka tuntui tursuavan ja leviävän ja lörähtävän. Peiliin ja heijastaviin pintoihin katsahtaminen oli mahdottomuus, en näyttänyt mistään suunnasta vähänkään siedettävältä, näytin kymmenen kiloa suurempikokoiselta mitä oikeasti olenkaan ja kaikki kuvotti. Minä. Kuvotin itseäni.
En ymmärrä enää ollenkaan minkälainen ihminen minä oikein olen. Omissa silmissäni olen järkyttävän isokokoinen, häpeällinen otus nyky-yhteiskunnassa. Liian iso ollakseen viehättävä ja ihana ja rakastettava. Liian paksut reidet, liian leveä, liikaa rasvaa, liikaa pömpöttävä vatsa, liian vähän näkyvät luut, liian lyhyet ja pyöreät sormet, löllyvät ja paksut ja ällöttävät kädet, liikaa nahkaa ja väriä ja kaikkea.
Olisi kutkuttavan jännittävää tietää, miten muut minut näkevät ja kokevat. Olenko heidänkin silmissään vain yksi lihava muiden seassa, joka päivät pitkät tekee vain tuomittavia tekoja - eli syö.
Aamulla olisi se kuraattoriaika. Ei herää oikein mitään ajatuksia, ei kiinnosta oikeastaan. Ei ole mitään puhuttavaa, ei valitettavaa, ei ole käynyt mitään erikoista, minkä kokisin mainitsemisen arvoiseksi. Myönnettäköön, että rupattelu ei varmaankaan olisi pahasta - vaivaa vaan niin pirusti, kun asioistani tietää jo liian moni, tosin kukaan ei tiedä kaikkea. Tietää opettajaa, kuraattoria, poikaystävää ja hänen perhettään myöten, ja viikonloppunahan itse menin paljastamaan itsestäni liikaa kahdelle kaverilleni. Näköjään jossain tuolla syvällä sisimmässäni tahtoisin puhua, mutta häiritsee. Liian moni tietää. Liikaa. Silti liian vähän.
Ulospäin näytän varmaan tavalliselle tallaajalle, minulle vain, joka tykkää repiä kynsiään riekaleiksi ja piiloutua hiustensa taa, ja koittaa pakonomaisesti kadottaa itsensä vaateriepujen joukkoon koskaan siinä onnistumatta. Olettaisin, etteivät ihmiset ympärilläni osaa kuvitellakaan, millainen sekasorto silmieni takana piileekään. Mieli kaoottinen, kadotukseen rynnimässä, solmussa, sikkuralla - maalatut kasvot peruslukemilla, hymy heitettynä sinne tai tänne, hiukset roikkuen suojamaskina ja huivi mahdollisena piilopaikkana pelon uhatessa.
Miksi minulla ei ole koon xxxxxxxxl vaatteita, joihin voisin sukeltaa ja kadota ihmismassalta, ja mikä tärkeintä, kadottaa oman massani ja ruumiini sinne hus pois. Olen alkanut kiinnittämään häiritsevän paljon huomiota vaatteisiini. En tavalla, että sopiiko nämä väritykset nyt yhteen vai ei ja onko tämä nyt tyylikästä vai mitenkä, vaan aamulla sovitan miljoonia paitoja - ei, tämä ei kelpaa, koska näytän lihavalta, olen lihava, haluan jäädä kotiin. Tahtoisin todella isoja villapaitoja, joo kyllä, näin kesää vasten. Niihin on helppo hukuttautua, jalat eivät näytä niin jättiläismäisiltä ja voin keskittyä paljon muuhunkin kuin kokooni.
Puntarille en ole uskaltautunut eilisen jälkeen, odotan sen aikaa, että vatsa on taas entiseen tapaansa edes jokseenkin littana. Mun on pakko päästä eroon herkuista, ne saa musta löllön joka paikasta, sisältä ja ulkoa, sivuilta ja edestä ja takaa, kaikkialta. Itsekuri olisi kova juttu. Ärsytti syödä tänään ruokalassa, söin näkkärin ja jäätelön, punastuin kun kirjoitin tämän. Hävettää, en olisi halunnut syödä mitään, söin silti. Hyvä sinänsä joo, pitäähän sitä joskus jotakin, mutta olisin nyt vähän kauemminkin pärjännyt ilman ruokaa, sain nimittäin viikonloppuna syödäkseni ihan mukavasti... Hypin haarahyppyjä vakuuttaakseni itselleni, että painoni ja vartaloni ovat kivoja ja etten ole liian iso, jee, mutta masennuin. En jaksanutkaan miljoonaa hyppyä ja vaivuin apaattisuuteen.
Piti muuten kirjoittaa siellä kurssilla kirje vaa'alle, sain sen tänään takaisin. Pisteitä plus plus, en tiedä oliko se nyt hyvä vai huono vai mitä, en muistanut kuunnella vaikka yritin. Lukaisin läpi kirjoitukseni, ärsyttävän sekalaisesti kirjoitetun, ja muuta en enää siitä muista, kuin kirjoitusvirheet. En saanut tehtyä erästä suhteellisen pienimuotoista kotitehtävää, olosuhteiden pakosta, vaikka siihen oli varattu viikko aikaa, ja koen tämän aivan järkyttävänä ja suurena epäkohtana elämässäni. Surkuhupaisaa, sanoisinko.
Miksei kukaan voisi halata minua. Ihana olisi. Haluaisin halailla vaikka ketä ja itkeä jonkun olkapäätä vasten ja tuntea itseni tärkeäksi, mutta en minä nyt mene noin vain ketään halailemaan. Miksei joku voisi tulla ja halata ja olla ja kuunnella ja ymmärtää. Ymmärtää ilman sanoja - se olisi lohduttavaa.
Nyt lähden kävelemään kaatosateeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti