Hirvittävän paljon on mietteitä minusta, meistä, elämästä yleensäkin. Kun pikkuruiset langanpätkät hapuilevat toisiaan muodostuen aivan liian suureksi lankakeräksi, kuinka ihmeessä voi pieni ja heikko ihminen arvata, mistä suunnasta kerää alkaisi purkamaan?
Tiedän, että puhuminen olisi tärkeää, mutta entä jos ei vain osaa, uskalla? Itsehän olen itseni harmauteen myjäyttänyt, uskon siis vakaasti pääseväni täältä omin voimini myös toiseen suuntaan. Ehkä. En tiedä. Koen olevani pelkurimainen, en viitsisi millään häiritä muiden ajatuksia omilla, turhanpäiväisillä ongelmillani.
Jokunen, muutama hassu päivä sitten avauduin koulussa yhdelle opettajistani, kirjoitin tarinan. Kerroin itsestäni liikaa, en pelkkiä risaisia palasia, vaan lähes kaiken. Hetkenä, jona annoin kynän sauhuta vimmatusti ja hieman sen jälkeen, ajattelin tehneeni viisaan päätöksen. Myöhemmin illalla peiton alla piileskellessäni tajusin tehneeni typerästi - olisi pitänyt harkita mahdollisia seuraamuksia.
Kirjoitelman ilmestyessä takaisin hyppysiini, opettajani oli ilmaissut sinne muutaman ajatuksensa. Ensin en melkein uskaltanut lukea, mutta reipastuin kuitenkin, otin itseäni niskasta kiinni. Valkoinen pieni paperinpala ja kirkkaan pinkkinä hohtava post-it. Paperinpalalla kehuttiin kirjoitustyyliäni, kerrottiin kauniita sanoja. "Minustakin on kiva, tosi kiva, ettet kuollut". Huoli kuulemma herännyt syömisistäni. Syömishäiriö -sana särähti korvaan, ei kai minulla nyt sellaista, tämähän on vain tällaista ohimenevää, pientä nuoruuden typeryyttä.
Kirkkaassa lapussa lukee suurin kirjaimin kuraattoriaika.
Itkiessä, parkuessa meni koko tuo ilta. Niin kauniisti oli minulle kirjoitettu, niin välittävästi. Lukuisia kertoja olen lukenut opettajan sanat, yhä uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa perään, ja aina vain itkien. Ne taitavat olla jonkinlaisia onnen kyyneleitä, ilon, helpotuksen? En tiedä. Toisaalta olen myös itkenyt sen vuoksi, kun minusta tiedetään liikaa. Ei ole enää ikiomaa vaaleanpunaista kuplaa, jossa asustaa, olla turvassa. Olo on turvaton, niin, se varmaan tätä tunnemyrskyä parhaiten kuvastaa.
Ahdistuksen syleilyssä ovat menneet viimeiset vuorokaudet. Kohta minun on mentävä, huomenna, paljastamaan itsestäni likaisia, häpeällisiä asioita. Yrittäessäni oikein etsiä sisimmästäni esille huojentuneisuuden ja avun kaipaamisen halun, ne ehkä vain pilkistävät ja vaipuvat takaisin uinumaan. Päällimmäisinä ajatuksina ovat paniikki, joka tahtoo syövyttää minut kituvaksi, sekä halu juosta kauas pois, piiloutua peiton alle, olla liikkumatta, olla tekemättä yhtään mitään.
Kirjoitan ja kirjoitan, ei mitään tolkkua. Ehkä tämä on minulle jo tarpeeksi hyvää terapiaa, kirjoitan tänne, en tarvitse kuin itseni, en ketään muita.
Pelottaa, pelottaa niin paljon, mutta ajatus paremmasta huomisesta kuulostaa turhankin houkuttelevalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti