En ole vuosiin ollut näin ahdistunut. Mikä vain pieni ja mitätönkin asia saattaa napata ahdistukseni ja laukaista sen sitten irti aivan järkyttäviin mittasuhteisiin. Aika hyvin osaan kuitenkin peittää tunteeni, esimerkiksi koulussa. Luulisin, etteivät kaverini ja opettajani ja muut ole huomanneet mitään.
Luokkaan meneminen myöhässä on nykyisin kamalaa, häpeällistä, joku saattaa katsoa minuun päin, sitä en halua. Halu kadota, muuttua näkymättömäksi on kasvanut toden teolla.
Mua kaduttaa, että kirjoitin sen kirjoitelman opettajalle. Ei tässä muuten mitään, mutta olen parin vuoden ajan jo kyennyt salaamaan ja hukuttamaan katalat muistot, tappamaan ne, olemaan kuin niitä ei olisikaan. Nyt, kun raapustin kaiken sen enempää miettimättä, menneisyyteni ja hieman nykyminääni, olen aivan saatanallisen tuskainen. Kun kaiken paljasti, se muuttui todeksi, se ei ole enää pelkkiä painajaisia silloin tällöin, se on oikeasti tapahtunutta ja tapahtuvaa. Järkyttävää.
Olen tullut todella vainoharhaiseksi. Kaikki nauravat minulle, olenhan ällöttävä, tuokin katsoi minua vihaisesti. Tuo on varmasti kuullut minusta jotain pahaa, voi ei näytänkö minä lihavalta vai miksi katsotte, minuako te vilkuilette halveksuen, älkää jooko minulle naurako. Jumalattoman häiritsevää, kaikki on räjähtänyt käsiin.
Ulkona on kaatosade, aika kaunista, näin ikkunasta katsottuna ainakin.
Miltähän tuntuisi olla aivan mitättömän pieni, luut törröttäen. Harmiton ja näkymätön. Olisikohan silloin sinut itsensä kanssa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti