11

I'm gonna swing from the chandelier

On vasta toinen lomapäivä
ja tulen hulluksi
tästä tekemättömyydestä
yksinäisyydestä

Olen liian suuri
kuvotan itseäni
nyt minä tosissani yritän
teen mitä vain, teen kaikkeni
jotta minusta tulee pieni, niin pieni
etten aiheuta harmia kenellekään
etten itke katsoessani peiliin
etten varmasti jää kenenkään mieliin

Minusta tulee niin pieni
että olen näkymätön

10

Hakkaan päätä seinään

Isoäiti ei ole kunnossa
joutui sairaalaan
ei kestä enää kauaa
minä en kestä
jos hänkin lähtee

Koulu loppui
olen tarpeeton
en tiedä mitä teen

Opettaja laittoi viestin
"pidä tyttö itsestäsi huolta"
vastasin yrittäväni

Laihdun ja lihon ja turpoan
en syö ja sorrun ja ahmin
tällaistako tämä tulee olemaan
istunko kymmenen vuoden päästä
tässä, kirjoittamassa samoja mietteitä
olenko vielä salaisessa maailmassa
onko siitä tullut jo todellinen
olenko löytänyt tasapainon
missä minä olen

Osa minusta koettaa
tempoa pois täältä
hyssyttelen nuo äänet
kyllä minä osaan ja pärjään
tällainen minä vain olen
en apua tarvitse

Itseasiassa on hyvä
oikein hyvä
ettei ole mitään kesäksi
voin rauhassa keskittyä itseeni
keskittyä pienenemiseen
pikkuruiseksi kutistumiseen

Olen liisa ihmemaassa
toukkien keskellä

9

Poistin lähes kaikki tekstit
pelkään että joku tarkkailee
viimeisimmäksi nyt kaipaisin
että joku puuttuisi asioihini
toisaalta tuki olisi tarpeen
en vain osaa pyytää apua
tahtoisin halauksen
se riittäisi

Kirjoituksen kurssi päättyi tänään
surettaa ja ahdistaa ja paljon
siellä pystyin kertomaan itsestäni
avaamaan omaa maailmaani
opettajakin tuntui välittävän
kehui myös kirjoitusyrityksiäni
sinne oli aina mielekästä mennä
nyt olo on tavallaan turvaton

Itketty on koko päivä
mikään ei ole mennyt putkeen
kaikki on surkeasti

pää on aivan sekaisin
yritän ja teen mukamas kaikkeni
mutta kun miettii asioita hetken
huomaan etten oikeastaan saa mitään aikaiseksi

Yksi ahdistava kurssi jäi sitten kesken
saisin sen läpi tekemällä yhden kokeen
mutta en jaksa, olen aikaansaamaton
jätän sen sitten seuraavaan vuoteen
tuskin silloinkaan jaksan
saatika kerkeän

Olisi ollut lähtö ulkomaille
mutta se peruttiin
ja syytä ei minulle kerrottu
kerkesin jo huokaista helpotuksesta
kun luulin pääseväni lepäämään
auringon alle piiloon ajatuksiltani
mutta ei sitten

En jaksa mennä enää kouluun
muutama päivä olisi jäljellä
siltikin tuntuu niin vaikealta
olen hajoamassa

Äiti on maailman kiltein ihminen

vaikka olen ollut aivan kamala lapsi
niin äiti on silti ollut aina ihana ja kannustava
tänään panikoin epäonnistuneita suunnitelmiani
ei tullut lohdutteluja
tuli töykeyksiä ja lausahdus
että hän on niin väsynyt

Tuntuu pahalta olla näin maassa
läheisten vuoksi, varsinkin poikaystävän
hän joutuu eniten kärsimään
vaikkei sitä suostu myöntämään

kamala satuttaa toista
omalla huonolla olollaan

Paino tippunut kaksi pilkku yksi kiloa
ei hetkauta kyllä suuremmin
saisi tippua vaikka viisi
niin uskaltaisin katsoa peiliin
pelkäämättä sen särkyvän

Minä uppoan
olen painava ja minä uppoan

8

Kamala pelko
että kaikki katoaa
lähtevät kävelemään
ikuisiksi ajoiksi

En pelkää kuolemaa
tahtoisin vain miellyttää
itseäni ja etenkin muita
en vain osaa

Tuntuu aivan kuin
oma mieli ja ruumis

olisivat irrallaan toisistaan
eivät kuuluisi yhteen

Koitan itkua tihrustaa
samalla kun ahdan itseeni
saastaa, liikaa ruokaa

ei tule kyyneliä
en osaa enää itkeä

Tunnenko enää mitään
kykenenkö enää mihinkään
en tiedä mitä haluan
itseltäni tai elämältä

7

On ollut hiljaista
ei vain ole ollut kerrottavaa
olen sanottavani sanonut

Kolme kokonaista kiloa
mutta on hyvääkin tapahtunut
paino ei kummittele kaiken aikaa
syönyt olen liikaa
mutta olen jaksanut enemmän
olen nauranut ja ollut auringossa
palanut ja iloinnut ja rakastanut

Pääsin haluamaani koulutusohjelmaan
en voisi olla onnellisempi
sain opintokorttini katsottavaksi
olen jopa ylpeä itsestäni

Olen ollut mekko päällä
ihollani on väriä
lähden ulkomaille
kauas pois

Kaiken käännän vielä voitokseni
mutta kun tarkemmin miettii
niin kaikkihan on jo hyvin

Kaukaisuudessa jyrisee ukonilma
kaunista
jäi yksi kurssi muuten kesken, ehkä
mutta en jaksa murehtia turhia

6

5

En ole vuosiin ollut näin ahdistunut. Mikä vain pieni ja mitätönkin asia saattaa napata ahdistukseni ja laukaista sen sitten irti aivan järkyttäviin mittasuhteisiin. Aika hyvin osaan kuitenkin peittää tunteeni, esimerkiksi koulussa. Luulisin, etteivät kaverini ja opettajani ja muut ole huomanneet mitään.
Luokkaan meneminen myöhässä on nykyisin kamalaa, häpeällistä, joku saattaa katsoa minuun päin, sitä en halua. Halu kadota, muuttua näkymättömäksi on kasvanut toden teolla.

Mua kaduttaa, että kirjoitin sen kirjoitelman opettajalle. Ei tässä muuten mitään, mutta olen parin vuoden ajan jo kyennyt salaamaan ja hukuttamaan katalat muistot, tappamaan ne, olemaan kuin niitä ei olisikaan. Nyt, kun raapustin kaiken sen enempää miettimättä, menneisyyteni ja hieman nykyminääni, olen aivan saatanallisen tuskainen. Kun kaiken paljasti, se muuttui todeksi, se ei ole enää pelkkiä painajaisia silloin tällöin, se on oikeasti tapahtunutta ja tapahtuvaa. Järkyttävää.

Olen tullut todella vainoharhaiseksi. Kaikki nauravat minulle, olenhan ällöttävä, tuokin katsoi minua vihaisesti. Tuo on varmasti kuullut minusta jotain pahaa, voi ei näytänkö minä lihavalta vai miksi katsotte, minuako te vilkuilette halveksuen, älkää jooko minulle naurako. Jumalattoman häiritsevää, kaikki on räjähtänyt käsiin.

Ulkona on kaatosade, aika kaunista, näin ikkunasta katsottuna ainakin.

Miltähän tuntuisi olla aivan mitättömän pieni, luut törröttäen. Harmiton ja näkymätön. Olisikohan silloin sinut itsensä kanssa?

4

Koulun jälkeen aina suklaalevy ja ehkä keksipaketti. Puuroa puuroa puuroa. Näkkäriä ja voita. Tihkun rasvaa ja sokeria. Ei jaksa kiinnostaa.

Kuraattorilla oli merkillinen tunnelma. Naureskelin hermostunein ja oudoksuvin ajatuksin, välttelin katsekontaktia ja tutkiskelin katseellani seinillä olevia lappusia, tiirailin seinässä olevaa ihmeellistä maaliryöppyä. Heti astuttuani sisään ovenraosta kyseltiin, kuinka minulla on mennyt. En tiedä, mikäs tässä. Ajatukset sinkoilevat missä sattuu, olenpa nolo kun on samat vaatteet kuin viime kerralla, kamala valaistus täällä, en kyllä tunne mitään, miksi söin aamupalan, jäänköhän koulussa jälkeen, en mahdu istumaan, ärsyttävän kova penkki, näytänköhän lihavalta, hassunhauska ponnari kun hapsottaa näin.

Minusta ollaan huolissaan, kuulemma, minusta ja mielialastani. Kyseli, miksi lähdin eilen koulusta aikaisemmin. Sanoin muutaman sanan ahdistuksesta. Ruokailutottumuksiani tai minäkuvaani ei mainittu kuin ohimennen. "Mitenkäs se paino, onko siinä muutoksia" ja totesin sen kieppuvan samoissa lukemissa mitä aina ja syömistä käsittelevät puheet olivatkin sitten siinä.

Kuraattorin kanssa jutusteltiin, mitkä asiat ovat elämässäni hyvin. Sanoin kirjoittamisen rauhoittavan minua, samalla tuoden intohimoni esille. Kysyi, kirjoitanko blogia, kielsin asian. Tämä laittoi minut pohtimaan, miksen näyttäisi näitä kirjoituksia tästä maailmasta jollekin, joka voisi minua kuunnella ja yrittää ymmärtää?

Tein masennustestin, 30 pistettä kielisi jo vaikeasta masennuksesta, minä sain pistemääräksi 22. Sanoin etten koe olevani masentunut. Ei näköjään koe tarpeelliseksi, että kävisin siellä enää juttelemassa, ei antanut uutta aikaa, katsotaan sitten syksyllä vaikka, aijaa okei. Kyllä se vähän tyrkytti terveydenhoitajalle ja vanhemmille ja kaikille kertomista, mutta päädyttiin sitten tällaiseen ratkaisuun sitten.

Olen taas vähän puilla paljailla.

En pysty kohta oikeasti ajattelemaan, en ikinä koskaan enää. Pää pyörii ihan ylikierroksilla, kohta se väsähtää.

3

Kouluilu kiinnostaisi, mutta toisaalta taas ei. Tänään otin kaiken ja kaikkien ilmeet, eleet, sanomiset ja ties minkä henkilökohtaisena hyökkäyksenä sekopäisiä ajatuksiani vastaan. Käsiteltiin tunnilla asioita, joita en tahtoisi kuvitella mielessäni sen suuremmin. Oli suorastaan raastavaa, jos rehellisiä ollaan. Sydäntä kivisti ja kurkkua kuristi, kuin paniikinomainen itku ja sisälmyksiä mylvivä ahdistus olisivat olleet tuloillaan, muttei niitä näkynyt eikä kuulunut. Surullista sinänsä - en osaa enää ilmaista aitoja, oikeita tunteitani.

Penkillä istuminen oli tänään suhteellisen haastavaa. Koin olevani epämääräisen suurikokoinen istuakseni, opiskellakseni, ollakseni. Kymmenistä asennoista mikään ei kelvannut - joka kerta jokin paikka tuntui tursuavan ja leviävän ja lörähtävän. Peiliin ja heijastaviin pintoihin katsahtaminen oli mahdottomuus, en näyttänyt mistään suunnasta vähänkään siedettävältä, näytin kymmenen kiloa suurempikokoiselta mitä oikeasti olenkaan ja kaikki kuvotti. Minä. Kuvotin itseäni.

En ymmärrä enää ollenkaan minkälainen ihminen minä oikein olen. Omissa silmissäni olen järkyttävän isokokoinen, häpeällinen otus nyky-yhteiskunnassa. Liian iso ollakseen viehättävä ja ihana ja rakastettava. Liian paksut reidet, liian leveä, liikaa rasvaa, liikaa pömpöttävä vatsa, liian vähän näkyvät luut, liian lyhyet ja pyöreät sormet, löllyvät ja paksut ja ällöttävät kädet, liikaa nahkaa ja väriä ja kaikkea.
Olisi kutkuttavan jännittävää tietää, miten muut minut näkevät ja kokevat. Olenko heidänkin silmissään vain yksi lihava muiden seassa, joka päivät pitkät tekee vain tuomittavia tekoja - eli syö.

Aamulla olisi se kuraattoriaika. Ei herää oikein mitään ajatuksia, ei kiinnosta oikeastaan. Ei ole mitään puhuttavaa, ei valitettavaa, ei ole käynyt mitään erikoista, minkä kokisin mainitsemisen arvoiseksi. Myönnettäköön, että rupattelu ei varmaankaan olisi pahasta - vaivaa vaan niin pirusti, kun asioistani tietää jo liian moni, tosin kukaan ei tiedä kaikkea. Tietää opettajaa, kuraattoria, poikaystävää ja hänen perhettään myöten, ja viikonloppunahan itse menin paljastamaan itsestäni liikaa kahdelle kaverilleni. Näköjään jossain tuolla syvällä sisimmässäni tahtoisin puhua, mutta häiritsee. Liian moni tietää. Liikaa. Silti liian vähän.

Ulospäin näytän varmaan tavalliselle tallaajalle, minulle vain, joka tykkää repiä kynsiään riekaleiksi ja piiloutua hiustensa taa, ja koittaa pakonomaisesti kadottaa itsensä vaateriepujen joukkoon koskaan siinä onnistumatta. Olettaisin, etteivät ihmiset ympärilläni osaa kuvitellakaan, millainen sekasorto silmieni takana piileekään. Mieli kaoottinen, kadotukseen rynnimässä, solmussa, sikkuralla - maalatut kasvot peruslukemilla, hymy heitettynä sinne tai tänne, hiukset roikkuen suojamaskina ja huivi mahdollisena piilopaikkana pelon uhatessa.

Miksi minulla ei ole koon xxxxxxxxl vaatteita, joihin voisin sukeltaa ja kadota ihmismassalta, ja mikä tärkeintä, kadottaa oman massani ja ruumiini sinne hus pois. Olen alkanut kiinnittämään häiritsevän paljon huomiota vaatteisiini. En tavalla, että sopiiko nämä väritykset nyt yhteen vai ei ja onko tämä nyt tyylikästä vai mitenkä, vaan aamulla sovitan miljoonia paitoja - ei, tämä ei kelpaa, koska näytän lihavalta, olen lihava, haluan jäädä kotiin. Tahtoisin todella isoja villapaitoja, joo kyllä, näin kesää vasten. Niihin on helppo hukuttautua, jalat eivät näytä niin jättiläismäisiltä ja voin keskittyä paljon muuhunkin kuin kokooni.

Puntarille en ole uskaltautunut eilisen jälkeen, odotan sen aikaa, että vatsa on taas entiseen tapaansa edes jokseenkin littana. Mun on pakko päästä eroon herkuista, ne saa musta löllön joka paikasta, sisältä ja ulkoa, sivuilta ja edestä ja takaa, kaikkialta. Itsekuri olisi kova juttu. Ärsytti syödä tänään ruokalassa, söin näkkärin ja jäätelön, punastuin kun kirjoitin tämän. Hävettää, en olisi halunnut syödä mitään, söin silti. Hyvä sinänsä joo, pitäähän sitä joskus jotakin, mutta olisin nyt vähän kauemminkin pärjännyt ilman ruokaa, sain nimittäin viikonloppuna syödäkseni ihan mukavasti... Hypin haarahyppyjä vakuuttaakseni itselleni, että painoni ja vartaloni ovat kivoja ja etten ole liian iso, jee, mutta masennuin. En jaksanutkaan miljoonaa hyppyä ja vaivuin apaattisuuteen.

Piti muuten kirjoittaa siellä kurssilla kirje vaa'alle, sain sen tänään takaisin. Pisteitä plus plus, en tiedä oliko se nyt hyvä vai huono vai mitä, en muistanut kuunnella vaikka yritin. Lukaisin läpi kirjoitukseni, ärsyttävän sekalaisesti kirjoitetun, ja muuta en enää siitä muista, kuin kirjoitusvirheet. En saanut tehtyä erästä suhteellisen pienimuotoista kotitehtävää, olosuhteiden pakosta, vaikka siihen oli varattu viikko aikaa, ja koen tämän aivan järkyttävänä ja suurena epäkohtana elämässäni. Surkuhupaisaa, sanoisinko.

Miksei kukaan voisi halata minua. Ihana olisi. Haluaisin halailla vaikka ketä ja itkeä jonkun olkapäätä vasten ja tuntea itseni tärkeäksi, mutta en minä nyt mene noin vain ketään halailemaan. Miksei joku voisi tulla ja halata ja olla ja kuunnella ja ymmärtää. Ymmärtää ilman sanoja - se olisi lohduttavaa.

Nyt lähden kävelemään kaatosateeseen.

2

Menin ja puhuin ja olin puhumatta. Epäröin ja katsoin ja olin katsomatta. Kuiskin ja uskalsin ja olin uskaltamatta. Lähes toista tuntia vierähti, en oikein tiedä mitä ajatella. Olen kuulemma surumielinen.
 
Ihanaa ja mukavaa ja avartavaa. Suruisaa ja kamalaa ja turhaa. Kivaa ja hassua ja tarpeellista. Ahdistavaa ja hirveää ja tekee pahaa. Tarvitsen, en tarvitse. Haluan, en halua. Uskallan, en uskalla. Auttaa, no ei auta.


Painoindeksi? Mitä väliä, normaali se on.
Painokontrollit? Enpä koe aiheelliseksi.
Rupajamaan ties minne kriisipaikkoihin? Ei kiitos.
Mitä olen syönyt tänään? En mitään.

Vittumainen katse. Ääliö. Olosuhteiden pakosta, kyllähän minä nyt muuten. Kaikki lähtivät, minut jätettiin yksin, en uskaltanut, ei kai sitä nyt yksin voi. Onko välttämätöntä olla niin vakavamielinen?

Ihana ihminen se oli silti, hyväähän hän vain tarkoitti. Tuntuu vain, ettei käsitä minua tai ajatusmaailmaani laisinkaan, mutta ehkä mielenmyllerrykseni avautuvat hänelle vielä joskus hitusen lisää - ensi viikolla uusi tapaaminen.

Söin paljon, tai normaalisti olettaisin, tuon jälkeen - ei se paino niin radikaalisti muuttunut suuntaan eikä toiseen, en ymmärrä mitä oikein hätäilen. Ei se syöminen loppujen lopuksi nyt niin kamalaa ole.

En osaa ajatella, en tiedä. Ärsyttää.

1

Hirvittävän paljon on mietteitä minusta, meistä, elämästä yleensäkin. Kun pikkuruiset langanpätkät hapuilevat toisiaan muodostuen aivan liian suureksi lankakeräksi, kuinka ihmeessä voi pieni ja heikko ihminen arvata, mistä suunnasta kerää alkaisi purkamaan?

Tiedän, että puhuminen olisi tärkeää, mutta entä jos ei vain osaa, uskalla? Itsehän olen itseni harmauteen myjäyttänyt, uskon siis vakaasti pääseväni täältä omin voimini myös toiseen suuntaan. Ehkä. En tiedä. Koen olevani pelkurimainen, en viitsisi millään häiritä muiden ajatuksia omilla, turhanpäiväisillä ongelmillani.

Jokunen, muutama hassu päivä sitten avauduin koulussa yhdelle opettajistani, kirjoitin tarinan. Kerroin itsestäni liikaa, en pelkkiä risaisia palasia, vaan lähes kaiken. Hetkenä, jona annoin kynän sauhuta vimmatusti ja hieman sen jälkeen, ajattelin tehneeni viisaan päätöksen. Myöhemmin illalla peiton alla piileskellessäni tajusin tehneeni typerästi - olisi pitänyt harkita mahdollisia seuraamuksia.

Kirjoitelman ilmestyessä takaisin hyppysiini, opettajani oli ilmaissut sinne muutaman ajatuksensa. Ensin en melkein uskaltanut lukea, mutta reipastuin kuitenkin, otin itseäni niskasta kiinni. Valkoinen pieni paperinpala ja kirkkaan pinkkinä hohtava post-it. Paperinpalalla kehuttiin kirjoitustyyliäni, kerrottiin kauniita sanoja. "Minustakin on kiva, tosi kiva, ettet kuollut". Huoli kuulemma herännyt syömisistäni. Syömishäiriö -sana särähti korvaan, ei kai minulla nyt sellaista, tämähän on vain tällaista ohimenevää, pientä nuoruuden typeryyttä.

Kirkkaassa lapussa lukee suurin kirjaimin kuraattoriaika.

Itkiessä, parkuessa meni koko tuo ilta. Niin kauniisti oli minulle kirjoitettu, niin välittävästi. Lukuisia kertoja olen lukenut opettajan sanat, yhä uudelleen ja uudelleen, kerta toisensa perään, ja aina vain itkien. Ne taitavat olla jonkinlaisia onnen kyyneleitä, ilon, helpotuksen? En tiedä. Toisaalta olen myös itkenyt sen vuoksi, kun minusta tiedetään liikaa. Ei ole enää ikiomaa vaaleanpunaista kuplaa, jossa asustaa, olla turvassa. Olo on turvaton, niin, se varmaan tätä tunnemyrskyä parhaiten kuvastaa.

Ahdistuksen syleilyssä ovat menneet viimeiset vuorokaudet. Kohta minun on mentävä, huomenna, paljastamaan itsestäni likaisia, häpeällisiä asioita. Yrittäessäni oikein etsiä sisimmästäni esille huojentuneisuuden ja avun kaipaamisen halun, ne ehkä vain pilkistävät ja vaipuvat takaisin uinumaan. Päällimmäisinä ajatuksina ovat paniikki, joka tahtoo syövyttää minut kituvaksi, sekä halu juosta kauas pois, piiloutua peiton alle, olla liikkumatta, olla tekemättä yhtään mitään.

Kirjoitan ja kirjoitan, ei mitään tolkkua. Ehkä tämä on minulle jo tarpeeksi hyvää terapiaa, kirjoitan tänne, en tarvitse kuin itseni, en ketään muita.

Pelottaa, pelottaa niin paljon, mutta ajatus paremmasta huomisesta kuulostaa turhankin houkuttelevalle.